Masai-kulttuuria ja afrikan eläimiä

Ilot ja kaikki kokemukset ovat kaksinkertaisia hyvän ystävän kanssa.

Safarireissu kannatti. Oli mieletöntä: paljon nähtävää, koettavaa ja ihmeteltävää. Välillä piti ihan itteensä nipistää ettei luullu olevansa unessa!:)

Perjantaina aamupäivällä alko muutaman tunnin ajomatka kohti Karatun kaupunkia ja masai-maata. Oli uusia maisemia, hyvää asfalttitietä ja mukavaa matkantekoa. Ois välillä tehenny mieli ite hypätä ratin taakse, niin kauan siitä on ku oon autoa ajannu. Mutta luottokuskimme oli kuitenkin turvallisempi näissä maisemissa ja tässä liikenteessä.
Ensimmäisenä oli ohjelmassa masai-kylässä vierailu. Masait ovat siis yksi Tansanian heimoista. He elävät savimajoissa maaseudulla hyvin niukkaa ja "alkeellista" elämää eläen. En ole koskaan tuntenut oloani niin epämiellyttävän erilaiseksi ja turistiksi kun silloin kun olimme kylässä masai-heimolaisten ympäröimänä. Kiitos kuitenkin heille, että saimme tutustua heidän kyläänsä, kuulla heidän tavastaan elää ja nähdä pieni pala jotakin niin erilaista kulttuuria. 

Maisema masai-kylästä. 

Kyseisessä masai-kylässä on päällikkö, jota menimme tervehtimään ensimmäisenä. Hän on todella arvostettu ja kunnioitettu henkilö: koko kylän ja muutaman muunkin masai-kylän päällikkö. Tällä heimöpäälliköllä on 34 vaimoa ja 124 lasta/lastenlasta. Masaimiehillä voi siis olla monta vaimoa, ja ajatellaan että mitä enemmän vaimoja ja karjaa niin sitä varakkaampi mies on. Masai-heimossa naisilla on vahva asema, ja he tekevätkin kaiken työn perheen eteen. Naiset rakentavat majat (lehmänlannasta, mullasta, vedestä ja oksista), hakevat veden, hoitavat lapset, lypsävät lehmät ja tekevät ruoan. Miesten tehtävä on paimentaa karjaa ja puolustaa kylää. 

kylän päällikkö laibon

Majat ovat ahtaita ja pimeitä. Sisällä on pienen pieni huone
äitille ja lapsille, "komero" tulentekovälineille ja astioille sekä
makuualkovi miehelle, silloin kun hän talossa on.

Naiset olivat levittäneet maahan tekemiään koruja, joita toivovat meidän turistien ostavan, 

Masai-ihmiset ovat säilyttäneet hyvin luonnonläheisen elintapansa. He kävelevät paljon ja syövät terveellistä "superruokaa", esimerkiksi maidosta ja eläimen verestä sekoitettua juomaa, jonkinlaista puuromaista mössöä ja lihaa juhlaruokana. Masait tunnistaa värikkäistä kankaista, joita he käyttävät vaatteinaan sekä upeista koruista, joita on runsaasti niin miehillä kuin naisillakin. Masaiden kulttuuriin kuuluu paljon erilaisia rituaaleja, jotka kuulostivat omaan korvaan hurjilta. Esimerkkinä lehmän kaulavaltimosta vuodatetun veren eli "voimajuoman" juominen, nuorten poikien aikuistumiseen liittyvät urhoollisuuskokeet sekä lapsille poskiin tehtävät pyöreänmuotoiset "polttomerkit", joiden uskotaan houkuttelevan kärpäset pois silmistä. 

Ilta-auringon laskiessa ajoimme Karatussa sijaitsevalle vapaaehtoistalolle tarkoituksena jatkaa seuraavana aamuna Serengetin kansallispuistoon. Automatkalle riitti vielä paljon kysyttävää ja ihmeteltävää kokemastamme masai-kylä vierailusta. Todella ajatuksia herättävää nähdä ja kuulla heidän tapaansa elää. Mutta arvostus heille, ja heidän valinnalleen elää kuten heidän kulttuuriinsa kuuluu. 

Seuraavan päivän safarikokemus kansallispuistossa vaihtui luppopäiväksi pienessä Karatun kaupungissa. Syynä oli rahasotkut ja maksamattomat sisäänpääsyt tämän meidän safarin järjestäneen organisaation pomon taholta. Loppujenlopuksi tutustuminen Karatun kaupuangin elämään ja leppoinen lauantai kannatti, sillä sunnuntaina Serengetissä meillä oli onnenpäivä. Näimme harvunaisen paljon eri eläimiä, ja vieläpä läheltä. Eikä tässä koko safari, vaan jatkoimme vielä maanantaina eläinten ihmettelyä Ngorongoron luonnopuistossa. 

Vuoristomaista serpentiinitietä, sademetsämäistä vehreää kasvillisuutta, kumpuilevia ruohokukkuloita, silmänkantamattomiin aavaa hiekka-aavikkoa, laskevan auringon kultaamaa maisemaa, kilometritolokulla suoraa soratietä, pieniä järviä, uskomattoman upea auringonnousu. Näissä vaihtelevissa maisemissa me saimme matkata safariautossa kaksi päivää. Katto aukaistuna niin, että sai seisaallaan ihastella maisemia, katsella eläimiä ja antaa tuulen tuivertaa hiuksissa. Elää vain sitä hetkeä, ei huolta tulevasta. Ikimuistoista oloa, jota voin ehkä hiukkasen teille avata kuvien kautta. Että siis tässä teille osa safarikokemuksestani kuvien kertomana, olokaahan hyvä! :)

iltanuotiolla hostellilla ensimmäisen safaripäivän iltana

puhveli

villisikaperhe

Mun on helppo samaistua tähän virtahevon tapaan laiskotella :D

Löytyykö kuvasta gepardiemo pentunsa kanssa?

Työpäivä hoidettu, pyykit pesty ja tämän illan ohjelmana ois vielä pakkaaminen. Viikonlopulle on tiejossa reissu, safarireissu. Uusia kokemuksia siis luvassa: päivä masai-kylässä, ajelua safarialueella ja toiveessa nähä paljon Afrikan eläimiä. Ehkä mulla on ens viikolla kertoa teille enemmän tapahtumia ja kuulumisia reissusta ja jakaa joitakin kuvia.

Afrikassa elämänrytmi on kiireetöntä ja huoletonta. Se näkyy kaikkialla: ihmisillä ei oo kiire, aikatauluista voi myöhästellä tuntejakin ilman että se olisi epäkohteliasta, luvataan ilman varmuutta että lupaus koskaan toteutuu. Ja uskokaa tai älkää, mutta me oltiin yks päivä todistamassa, kun opettaja aloitti pienille koululaisille oppitunnin käskemällä heidän nukkua pää pulpettiin painettuna. Ja toki ope teki ite esimerkillisesti samoin! Tiiä sitten, oliko tarkotuksena oppia näkemään unia, renotutua vai väsyttikö opea itteä vaan liikaa. Tai sitte opeteltiin juurikin tätä hakuna matata -elämäntyyliä!:)  

Viime päivinä ei oo kuitenkaan tuntunnu siltä, että kiirettä ei olis ollenkaan. En tiiä miten, mutta tällä viikolla ollaan onnistuttu tekemään päivistä niin aikataulutettuja, että ihan juosten on saanu asioita toimittaa. On pitänyt säätää, suunnitella ja neuvotella. Kaikki tehty kannatti. Sillä nyt safari onnistuu, harkkapaikan lapset ovat tänään saaneet olla "luokkaretkellä", saan ehkä koulun päätökseen tämän vuoden puolella ja mulla on vielä enemmän kerrottavaa sitten vanhana. ;) 

Kiireestä, ärsytyksistä ja pettymyksistä huolimatta näissä päivissä on ollut enemmän hyvää kuin huonoa. 
Ollaan oltu piknikillä keskustan puistossa aivan auringon laskuun saakka. 
Lounastettiin paikallisten kanssa heidän valitsemassaan paikassa ja heidän tapaansa. Oli mielettömän herkullista ruokaa (ugalia, lihaa kasvisten kanssa, kurkkua chilikastikkeessa dipattuna). Kiva kokemus syödä koko pöytäseurueen kanssa samalta isolta lautaselta ilman ottimia. 
Oleskeltu ja istuskeltu kaupungin osassa, jossa tunnelma on vaan niin kiva. Paljon paikallisia ihmisiä, iloa, kajun varret täynnä mamoja myymässä hedelmiä, vaatteita ja muuta. Sellaista "torimeininkiä", ja vain vähän turisteja.
Bodabodatakseihin oon koukussa; liian helppoa, hieman jännitystä ja niin halpaa.
Sadepäivänä hullutteltu näien muiden yhtä hömppien tyttöjen kanssa. Kiitos Anniina, Veera ja Silvia! :D
Ja ollaan muutettu toiseen huoneeseen. Se on kyllä pienempi huone, ja siellä viihtyy liiankin hyvin vaaralliseksi luokiteltuja nairobikärpäsiä. Mutta nyt meillä on oma vessa ja suihku. Ja peili, ja yksi kaappi!  

Piknikillä puistossa.

"S e l l a i s t e n   i h m i s t e n  l ö y t ä m i n e n,
j o t k a  s a ma a i s t u v a t . . .    

. . . m e i d ä n  t u n t e i s i i m m e  j a  k o k e m u k s i i m m e,
o v a t  m a a i l m a n  s u u r i n  o n n i."   

             

Muutama kuva vielä tästä päivästä. Järjestimme siis koulun kolmellekymmenelle lapselle päivän leikkipuistoon. Lapset nauttivat pomppulinnoista, keinuista, isosta liukumäestä ja koko päivästä kaikkinensa. Mahtava retkipäivä, ja ilo nähä miten paljon riemua voi pienillä olla. Vaikka täällä liian usein tuntee olevansa tarpeeton jos ei ole antamassa vain rahaa, niin tällaisine hetkinä sellaiset ajatukset unohtuu.

Ehkä hiukkasen tästä kuvasta saa tuntua, miten tiiviisti täällä matkataan. Tähän pakettiauton kaltaiseen dala dalaan siis mahuttiin me kaikki: 30 lasta, kuusi aikuista, kuski ja sen "apuri". 

Lounastauko. Erityisenä päivänä tarjottiin erityistä lounastakin.
Limppari on harvinaisuus näille lapsille, samoin jälkkäripopcornit. Ja kyllä niistä nautittiinkin.

Usein täällä suomiporukalla haaveillaan kotimaan ruoista, tutusta kulttuurista ja fiilistellään kotiinpaluusta. Kuukauden kuluttua paluupäivä on jo tosi lähellä. Nyt eeltäkäsin lähetän sinne jo aurinkoa. Tämän kuvan kautta, sydämen muotoisena. Nauttikaa siitä, toivottavasti se vähän antaa valoa sinne talveen ja kylmyyteen.

..tunnelmia, tuntemuksia, tapahtumia..

Vuorimaisemissa oli liian hyvä olla. Tämä kiipeilyn jälkeinen viikko on tuntunut niiiin pitkältä. Näköjään joka maailman kolkassa lomailun jälkeen on nihkeetä palata arkeen. Pieni vilustuminen on selätetty, hiertymät ja rakot jaloissa paranneltu ja toppavaatteet ja pipot piilotettu rinkan pohjalle. Kaikki on siis vallan hyvin, mutta silti mulla on ollut ikävä Suomeen ja jotenkin tavallista vaikeempi motivoida itteeni olemaan täällä.

Maanantaina tunsin oloni tärkeäksi ja ootetuksi, kun viikon tauon jälkeen näin harkkapaikan lapsia. Ikävää oli tunnettu molemminpuolin. 

Menneinä viikkoina ollaan tehty ja koettu paljon pikkuisten koululaisten kanssa. On ollut avartavaa nähä, miten ihmeellistä ja ilahuttavaa voi olla kokeilla leikata saksilla ensimmäistä kertaa. Piirtää ja värittää paperille oma kuva ilman kenenkään antamaa mallia. Saada palkinnoksi hyvästä työstä tikkari ja pieni kuvakortti. Nähdä videota läppäriltä. Ja miten paljon me ollaan naurettu ja hassuteltu. Puhuttu sekasi suomea, swahilia ja englantia. Ymmärretty toisia ja leikitty yhessä, vaikka asiat ei aina oo menny niin ku ois halunnu. On ollu myös ihana huomata, että jotakin hyvää lapset ovat oppineet. Jaksavat oottaa vuoroaan paremmin, osaavat pyytää kohteliaasti, ovat rohkaistuneet käyttämään luovuuttaan. Ja luokassa ei ole enään niin kamala epäjärjestys ja kaaos, ainakaan koko ajan. 

Nina itwa..

Tikkari ja kuvakortti. Ja riemu on suuri.

    

Kuitenkin mä ite olen oppinut vielä enemmän näiltä ihmisiltä, tältä maalta ja kulttuurilta. Kokemuksia ja näkemyksiä on kerääntynyt paljon. Enkä varmasti vielä ees ite tiiä miten paljon!

Täällä opintoihini kuuluu käydä myös Moshin yliopistossa. Keskiviikkona me neljän muun suomalaisen kanssa uskaltauduttiin ihmeteltäväksi, osoteltaviksi ja naurettaviksi paikallisten opiskelijoiden sekaan. Sullouduttiin dala dalaan seisomapaikalle ja suunnattiin kampukselle. Hyvä oli yritys päästä kuulemaan luento, mutta opettajaa ei koskaan tullut ja luennot oli peruttu. Tuttua täällä, ei kaikki oo niin justiinsa. Mutta käytiinpä sitte juomassa sodat, ja kuluttamassa päivää opiskelijoiden tapaan. Ens viikolla uus yritys. Vaikka tuskin mä mitään ymmärrän koko luennosta, vaan on ainakin tullut käytyä.

Oikeestaan oli tosi hyvä, että luentoja ei ollut. Meillä oli aikaa ja mahollisuus mennä tapaamaan katulapsia. Näitä teini-ikäisiä poikia oli kymmenkunta, kukin elää kaduilla omasta syystään ja osa halustaan. Riipasee ajatus, että he nukkuvat betonilla pressujen alla, syövät jos siihen on mahollisuus ja joutuvat toisinaan pelkäämään. Näiden katunuorten onneksi samassa vapaaehtoistalossa asuva ystäväni tekee paljon hyvää heidän eteensä. Nytkin nuoret saivat jokainen lämpimän ruoan: riisiä, kalaa ja papuja. Olivat onnellisia saadessaan mahansa täyteen.

Viikkoon on tuonut haikeutta myös liian monet läksiäiset. Ihania ihmisiä, suomidadoja(siskoja), on lähtenyt muihin kaupunkeihin ja palannut takaisin Suomeen. Tuntee kyllä, että tärkeitä ja ihania ihmisiä on lähtenyt täältä sowetokodistamme. 

L ä k s i ä i s-

 

i l t o j a 

Tää viikko on nyt kuitenkin jo melekein ohi. On koittanut viikonloppu!:) Kiitos nämä ihanat, nauravat tytsyt alhaalla olevassa kuvassa, tää päivä on ollut hyvä. Naurua, hulluttelua, hyviä juttuja ja paljon tsemppiä. Hyvä mieli tarttuu! <3 Parahin seura, hyvä lounas, päivä kaupungin hyörinässä ja paluumatkalla kajun varresta ostettu maissi. Nyt jaksaa. Lupaan nauttia. Ja kolmen viikon päästä on taas loma, Sansibarilla. 

Aina yhtä ihanan iloisia! <3

Isoja kantamuksia pään päällä. Kuormakärryt, joilla täällä ihmiset kuskaa
milloin kanoja, riisisäkkejä tai muita raskaita kuormia. Myyjä kadun laidalla.
Hetki kaupungin vilskeestä.

Päivän kruunasi maissi, 500 tsh elikkä 25senttiä.

 

Kilimanjaro

Kyllä, olen hyvissä voinneissa vaikka hetken on ollut hiljaista. Hakuna matata!:)

Hiljaiselolle on ollut syynsä. Viikko sitten sunnuntaina pakkasin rinkkaan vaatetta helteen, sateen, tuulen, kylmyyden ja jopa pakkasen varalle. Suuntana oli siis Kilimanjaro ja suurena haaveena edetä huipulle asti. Jännitti, mutta hyvällä tavalla. Tätä olin oottanut jo niin pitkään, vaikka en tiennyt lainkaan mitä eessäpäin oottaa..

Lähtövalamiina!

Ennen ensimmäistäkään askelta saatiin virkistykseks sajetta, jota kestikin ensimmäiset kaksi päivää. Sademetsämaisemissa noustiin vähä vähältä korkemmalle ihmetellen ympäristöä sadeviitan alta. Toive selkeentyvästä säästä ja lämmittävästä auringosta piti mielen korkeana. Edes litimärät kengät ja vaatteet, kostea ja kylymä makuupussi ja teltta eivät saaneet mieltä masentumaan. Ja olihan meillä niin tsemppaava ja kaikinpuolin erinomainen porukka tekemässä kiipeämisestä oikeaa seikkailua. 

Matkan edetessä maisemat vaihtu tiheästä sademetsiköstä vähemmän vehreäksi, kumpuilevaksi laakeaksi maisemaksi, pikkuhiljaa karummaksi kivikoksi ja kallioksi. Rankka vesisade väistyi, kolmantena päivänä saatiin jo aurinko lämmittämään. Korkemmalle mennessä pilvet saavuttaessamme tuli sumua ja kosteutta, kylmyyttä, räntää ja lunta. Maasto oli vaihtelevaa, askel vei koko ajan lähemmäs huippua. Väliin oli helppoa kulkemista, mutta sai myös katsoa tarkasti asekelmansa kivikoissa tai ponnistella käsivoimia apuna käyttäen pitkin kallion seinämää. "Pole pole" -muistuttelua kuului koko ajan, tarkoittaen siis hidasta matkan tekemistä. Kilimanjaron valloituksessa ei saa pitää kiirettä, eikä antaa huolten häiritä.

Leirimme. Kiitos kantajien, telttakylä ootti meitä joka päivä
uuessa korkeuessa.

kantajat etenemässä seuraavaa leiriä kohti

Aamupala näissä maisemissa.
Ei voi paremmin päivä alkaa! :)

Pilvien korkeuksissa. Me kolme kiipeilijää ja oppaamme.

Kaikkinensa velluksesta voisin kirjoittaa pitkän romaanin. Sellaisen romaanin, jossa säilyy hyvä mieli, ja jonka lopputuloksena on elämän yksi parhain kokemus. Tähän hetkeen en teille pitempiä tarinoita ala satuilemaan, kuvat kertokoon enemmän. Sen kuitenkin vielä lisään, että toteutin haaveeni päästä katsomaan maisemia Kilimanjaron huipulta. 

Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi puolenyön jälkeen lähdimme viimeiselle etapille. Oli pimeä yö, ohtalamppujen valossa kiipesimme hitaasti jyrkkää kalliomaista polkua. Ja tietenkin lämpimästi pukeutuneina. Tuuli oli lähes myrkymäisen kova, melkein vei mukanaan. Tuntui, että jyrkänne ei koskaan lopu, se vaan jatkui ja jatkui ylöspäin. Oli edettävä askel askeleelta. Viimesen taipaleen aikana minä ja toinen oppaista erkkaannuttiin muista, ja jatkettiin kohti huippua kaksin. Onnistuakseni sain tsemppiä, vahvistusta että happi ei lopu vaikka siltä tuntuu. Ennen aamuauringon nousua saavutimme ensin Stella Pointin(5756m) ja sitten sen päätepisteen, Uhuru Peakin (5895m)!! Aika voittaja olo!:)

Totta. I did it! :D

Maisemia huipulta.

Vielä viimeisenä kuva koko jengistä, jota ilman ei olis kiipeeminen onnistunnu. Kokit teki telttaolosuhteissa kaasuliedellä maukkaita ruokia, kantajat kantoi valittamatta loppuun asti meijän isot rinkat, ruoat, teltat, vedet. Ja oppaat kulki mukanamme tsempaten, auttaen ja tehden reissusta mahtavan. Nämä uskomattoman sisukkaat ja ahkerat oppaat, kantajat ja kokit ansaitsee isoimmat Kiitokset!

Hyvä tiimi, paras tiimi! :)