kuulumisia

Hyvän huomenen toivotus sateisesta Moshista. Aamulla oli kotoinen herätys pisaroiden ropistessa ikkunalautoihin. Virkistävä aamulenkki ja aamupuuron tekoon. Melkein kuin Suomessa olisi, vaikka mikään ei kuitenkaan ole samaa.

Viikonloppu oli ja meni rentoutuessa. Tunsin todellakin olevani päiväntasaajan lakeuksilla, niin polttvasti aurinko paahtoi meidän nauttiessa altaalla rennosta olosta. Otettiin siis muiden talolla olijoiden kanssa taksi vähän matkan päähän hotellin altalle. Siellä sai vapaasti olla miettimättä näkyykö paljaat polvet tai olkäpäät. Vapauttavaa!:) 

Käytiin myös isolla basaarikirppiksellä, jonne täytyy kyllä suunnata toisenkin kerran. Ja tietenkin viikonloppuun kuului myös syömistä ja mukavaa yhdessä oloa. Hyvin sain akut ladattua tätä kuuluvaa viikkoa varten.

Hirvittävän kuoppaiset ja tomuiset tiet alkavat tuntua jo arkipäivältä. En vieläkään ymmärrä, miten autot kestävät sellaista höykkyytystä mitä täällä matkaaminen aiheuttaa. Ensimmäiset kävelymatkat tuntuivat melkein hurjilta, autot ja mopot ohitteli omaa hihaa hipoen ja tööttäykset säikäytteli tottumatonta. Nyt jo askel on varmempaa ja alun säikkyili huvittaa. Onneksi näin, sillä kävellen täällä tulee matkaa taitettua enemmältikin. Hitaasti tallustellen, täällä ei mikään etene nopeasti. Ei asiat eikä ihmiset. :) Ja siihenkin on vain totuttava. Varotan jo nyt, että tälläinen hakuna matata -elämäntyyli tarttuu nopeasti.

Eilen touhuttiin taas lasten kanssa. Opeteltiin matikkaa ja aakkosia, leikittiin yhdessä. Lapset olivat niin mielissään, kun piirrettiin maahan ruutuhyppelyruudukko ja vuorollaan jokainen sai kokeilla yhdellä jalalla pomppimista. Mutta arvatkaa, tarvittiin kolme aikuista pitämään jono jonkilaisessa järjestyksessä, jottai jokainen sai pitää oman vuoronsa. Ehkä lapset oppivat jo pienestä pitäen, että vahvin selviää ja etenee elämässään. Niin se tässä kulttuurissa meneekin, mutta hyvät käytöstavat auttavat varmasti vielä pidemmälle. Toivottavasti kolmen kuukauden päästä jonottaminen ja oman vuoron odottaminen on vähän edes helpompaa.

Kolme palloa plus kaksi palloa on yhteensä viisi palloa. Ja oi sitä riemua, kun vihkon reunaan piirsin hymynaaman onnistuneesta suorituksesta!

"Monta pientä elefanttia marssi näin.."

Lapset ovat oppineet, että kädet pestään ennen ja jälkeen ruokailua. 

Eläminen täällä alkaa tuntua osittain jo tavalliselta. Pullotettu lämmin vesi kelpaa hyvin, eikä muistakkaan miten hyvää on kylmä vesi. Nukkuminen "prinsessasängyssä" hyttysverkon alla on kotoisen turvallista. Pikkuhiljaa alkaa tottumaan, että pimeään aikaan ei voi lähteä edes pienelle happihyppelylle kotiporttien ulkopuolelle. Kävellessä on tervehdittävä kaikkia, ja vaihdettava nopeat kuulumiset. Päivän aikana samoille ihmisille saattaa kymmenen kertaa kertoa voivansa hyvin. Valkonaama "mzungu!" -huutelu ei enään hetkauta. Huolestuttavaa on ehkä, että tottuu olemaan "miljoonääri". Jos ruokailusta maksaa vain viisi tonnia, se on todella halpaa..

Tällaisin terveisin täältä. Sade on lakannut, aurinko alkaa näkymään pilvien ravosta. Mä suuntaan kokoustamaan harjoittelun tavoitteista ja sitten tallustelen lounaalle keskustaan. Reitti on tullut jo tutuksi läpi maapähkinäpellon, yli asfalttitien, läpi asutusalueen, jossa kukot tervehtivät kiekumalla. Ja sitten onkin enään ehkä kymmenen minuutin kävelyä aina vaan ruuhkaisemmaksi muuttuvalla kadulla. Katujen varsilla myydään hedelmiä, koruja, kelloja, sukkia, kenkiä, vaatteita ja pienestä maksusta voi astua vaa'alle tarkistaakseen painonsa. Ihmiset ovat kekseliäitä saadakseen rahaa.

Voikaa hyvin te kaikki, missä ikinä eloa elättekään. Ja ilahduttakaa tätä Afrikassa olijaa myös omilla kuulumisillanne, jos siihen aikaa löytyy. Loppuun kuvat mun nykyisestä kotikadusta ja kotiportista. Täällä olen turvassa ja tallessa. :)

Mambo!

Aika kuluu ihan juoksemalla. Toinen viikko jo hyvinkin aluillaan. Olen siis täällä Tansanian Moshissa tekemässä sosionomi-opintojeni viimeistä työharjoittelua sekä muutamia puuttuvia opintopisteitä. Koko vaihtoni mahdollistaa SWAN-hanke, jossa olen mukana neljän muun opiskelijan kanssa. Hankkeen tarkoituksena on edistää paikallisen sosiaalihallinnon, yliopistojen sekä Suomen korkeakoulujen välistä yhteistyötä niin, että voitaisiin luoda pysyvää apua, tukea ja palveluita perheille Tansaniassa. Hanketta ollaan nyt vasta aloittamassa, ensimmäisenä täällä Tansanian Moshissa. Myöhemmin hanketta on tarkoitus viedä myös Etiopiaan ja Keniaan. Tiiminä teemme työtä Moshin Soweto-kylässä, missä myös majapaikkamme sijaitsee. Suuria tavoitteita olisi toteutettavana. Ei kuiteknkaan liikoja paineita, sillä hankkeen seuraavat vaihtarit tulevat jatkamaan työtämme niin kauan kuin SWAN-hanke rahoitusta saa. Itse olen täällä kuitenkin rikastuttamassa omaa kokemusmaailmaani ja oppimassa mahdollisimman paljon niin uudesta kulttuurista kuin itsestäninkin.

Tänään olen ollut "teacher Hannele". Ensimmäinen päivä takana Neema´s Nursery Schoolissa, jossa aloitimme yhdessä Veeran kanssa. Olemme siis siellä lähes kolmekymmenen 3-6 -vuotiaiden lasten, heidän opettajansa sekä yhden avustajan kanssa. Lapset ovat "koulussa" aamu kahdeksasta iltapäivä neljään, ja tänä aikana heille opetetaan matematiikkaa, englantia ja lukemista. Lapsille tarjotaan aamupuuro ja lounas, he saavat nukkua päiväunet ja leikkimisille on myös aikaa. Tunnetusti en itekkään ole kadehittavan järjestelmällinen, mutta jopa minusta tämä päivä tuntui olevan ihan kaaosta. Tuntien aiheet vaihtuivat silmänräpäyksessä, vihkot olivat hukassa, kyniä ei ollut kaikille ja yhtäkkiä huomasin olevani opettamassa jotakin mistä en itekkään tiennyt mitään. Täytyy vain antaa aikaa tutustumiselle, ja yrittää ymmärtää afrikkalaista tapaa elää ja tehdä asioita. Ja toisaalta, se mikä Suomessa toimii ja on hyvä, ei olekkaan täällä ollenkaan hyvä tai kannattava tapa tehdä asioita.

 
Harkkapäivän jälkeen oli kyllä väsy olo. Miten ylellistä olikaan pestä käjet saippualla, istahtaa sohvalle ja olla hiljasessa talossa. Täällä tuntuu olevan tapana, että mitä isomman äänen lapset saavat aikaan sitä "parempia" he ovat. Ja voitte kuivtella mikä ääni lähtee kolmestakymmenestä lapsesta, jotka oikeen kannustetaan huutamaan. 
Huomenna aamulla me taas tallustelemme lasten luo. Siellä ne pienet tytöt ja pojat, osa orpoja, oottavat syliä, haluavat näyttää taitojaan ja kilpailevat huomioista. Ehkä me saamme harjoittelun myötä jätettyä myös jotakin pysyvää näiden lasten elämää helpottamaan. 

Perillä.

Monivaiheinen ja pitkä matkustaminen Afrikkaan on onnistuneesti takana. Oon perillä Tansaniassa, Moshin kaupungissa. Silmät suurina ihmettelen kaikkea ympärilläni ja koetan edes pienen osan mieleeni tallettaa. Silmänkantamattomiin ruskeanapunaista maata, savimajoja koteina, ihmisiä kulkemassa värikkäissä vaatteissaan suuret kantamukset päänsä päällä, suklaasilmäisiä lapsia ujosti tervehtimässä, toinen toistaan oudompia ötököitä säikyttelemässä, vanhoja busseja sullottu täyteen ihmisiä, äkkipimeys.. Voi vaan ihmetellä. 

Nämä ensimmäiset neljä päivää ovat olleet tapahtumista täysiä. Ihan en ole tainnut edes pysyä mukana kaikessa. Kaiken säätämisen jälkeen olen kuitenkin päässyt asettumaan Art in Tansanian vapaaehtoistalolle. Rinkkani on purettuna kerrossängyn yläpetille. Yöni nukun alapetillä monilla teippipalasilla paikatun hyttysverkon alla. Aamiainen ja päivällinen tarjotaan valmiina, kunhan vain on oikeaan aikaan paikalla. Yhteisistä tiloista löytyy ihania muhkeita löhöilysohvia. Peseytymiseen tulee vettä, ei kylläkään lämmintä. Koko porukka talolla, henkilökunta ja kaikki vapaaehtoistyöntekijät ja opiskelijat, ovat auttavaisia ja ihania. Täällä on hyvä olla, ja meistä pietään hyvää huolta.

Oomme käyneet tutusumassa vaihtoehtoisiin harjoittelupaikkoihin näinä päivinä. Paikallisen opastamana ollaan vierailtu muutamissa kouluissa, paikallisessa sosiaalitoimistossa ja maaseudulla olevassa orpokodissa. Maaseudulle matkasimme AIT:n työntekjiän sekä neljän muun suomalaisen opisekelijan kanssa dala dalalla. Eli juurikin sillä pikkubussilla, joka oli täyteen ahdattuna ihmisiä. Oli todellakin mielenkiintoista nähdä ja kokea miten ahtaasti pakettiautossa voi olla yli kaksikymmentä ihmistä. Matkalla yhtäkkiä syliini nostettiin tyttövauva, joka siinä sylissäni matkasi pitkän matkan pitkin kuoppaisia teitä. Kuulemma on ihan tavallista, että lapsi annetaan vapaaseen syliin jos ei muualla ole paikkaa. Syliä kaipasivat ne kaikki orpolapsetkin, joiden luona saimme olla hetken. Hellyttäviä, niin suloisia pieniä muksuja oli heti tarttumassa käteen, pyytämässä päästä syliin ja hakemassa hellyydenosoituksia. Ei varmaan tarvi edes kertoa, että mun sydän oli sulaa.

Täällä siis hengittelen hyvin mielin. Joka hetki ei ole ollut ihan vaivatonta, ei ihan helppoa. Mutta mulla on täällä niin mielettömät matkatoverit, että yhessä me kaikesta selvitään. Ja mä nautin tästä, nautin niin paljon että en osaa edes sanoiksi pukea.