..tunnelmia, tuntemuksia, tapahtumia..

Vuorimaisemissa oli liian hyvä olla. Tämä kiipeilyn jälkeinen viikko on tuntunut niiiin pitkältä. Näköjään joka maailman kolkassa lomailun jälkeen on nihkeetä palata arkeen. Pieni vilustuminen on selätetty, hiertymät ja rakot jaloissa paranneltu ja toppavaatteet ja pipot piilotettu rinkan pohjalle. Kaikki on siis vallan hyvin, mutta silti mulla on ollut ikävä Suomeen ja jotenkin tavallista vaikeempi motivoida itteeni olemaan täällä.

Maanantaina tunsin oloni tärkeäksi ja ootetuksi, kun viikon tauon jälkeen näin harkkapaikan lapsia. Ikävää oli tunnettu molemminpuolin. 

Menneinä viikkoina ollaan tehty ja koettu paljon pikkuisten koululaisten kanssa. On ollut avartavaa nähä, miten ihmeellistä ja ilahuttavaa voi olla kokeilla leikata saksilla ensimmäistä kertaa. Piirtää ja värittää paperille oma kuva ilman kenenkään antamaa mallia. Saada palkinnoksi hyvästä työstä tikkari ja pieni kuvakortti. Nähdä videota läppäriltä. Ja miten paljon me ollaan naurettu ja hassuteltu. Puhuttu sekasi suomea, swahilia ja englantia. Ymmärretty toisia ja leikitty yhessä, vaikka asiat ei aina oo menny niin ku ois halunnu. On ollu myös ihana huomata, että jotakin hyvää lapset ovat oppineet. Jaksavat oottaa vuoroaan paremmin, osaavat pyytää kohteliaasti, ovat rohkaistuneet käyttämään luovuuttaan. Ja luokassa ei ole enään niin kamala epäjärjestys ja kaaos, ainakaan koko ajan. 

Nina itwa..

Tikkari ja kuvakortti. Ja riemu on suuri.

    

Kuitenkin mä ite olen oppinut vielä enemmän näiltä ihmisiltä, tältä maalta ja kulttuurilta. Kokemuksia ja näkemyksiä on kerääntynyt paljon. Enkä varmasti vielä ees ite tiiä miten paljon!

Täällä opintoihini kuuluu käydä myös Moshin yliopistossa. Keskiviikkona me neljän muun suomalaisen kanssa uskaltauduttiin ihmeteltäväksi, osoteltaviksi ja naurettaviksi paikallisten opiskelijoiden sekaan. Sullouduttiin dala dalaan seisomapaikalle ja suunnattiin kampukselle. Hyvä oli yritys päästä kuulemaan luento, mutta opettajaa ei koskaan tullut ja luennot oli peruttu. Tuttua täällä, ei kaikki oo niin justiinsa. Mutta käytiinpä sitte juomassa sodat, ja kuluttamassa päivää opiskelijoiden tapaan. Ens viikolla uus yritys. Vaikka tuskin mä mitään ymmärrän koko luennosta, vaan on ainakin tullut käytyä.

Oikeestaan oli tosi hyvä, että luentoja ei ollut. Meillä oli aikaa ja mahollisuus mennä tapaamaan katulapsia. Näitä teini-ikäisiä poikia oli kymmenkunta, kukin elää kaduilla omasta syystään ja osa halustaan. Riipasee ajatus, että he nukkuvat betonilla pressujen alla, syövät jos siihen on mahollisuus ja joutuvat toisinaan pelkäämään. Näiden katunuorten onneksi samassa vapaaehtoistalossa asuva ystäväni tekee paljon hyvää heidän eteensä. Nytkin nuoret saivat jokainen lämpimän ruoan: riisiä, kalaa ja papuja. Olivat onnellisia saadessaan mahansa täyteen.

Viikkoon on tuonut haikeutta myös liian monet läksiäiset. Ihania ihmisiä, suomidadoja(siskoja), on lähtenyt muihin kaupunkeihin ja palannut takaisin Suomeen. Tuntee kyllä, että tärkeitä ja ihania ihmisiä on lähtenyt täältä sowetokodistamme. 

L ä k s i ä i s-

 

i l t o j a 

Tää viikko on nyt kuitenkin jo melekein ohi. On koittanut viikonloppu!:) Kiitos nämä ihanat, nauravat tytsyt alhaalla olevassa kuvassa, tää päivä on ollut hyvä. Naurua, hulluttelua, hyviä juttuja ja paljon tsemppiä. Hyvä mieli tarttuu! <3 Parahin seura, hyvä lounas, päivä kaupungin hyörinässä ja paluumatkalla kajun varresta ostettu maissi. Nyt jaksaa. Lupaan nauttia. Ja kolmen viikon päästä on taas loma, Sansibarilla. 

Aina yhtä ihanan iloisia! <3

Isoja kantamuksia pään päällä. Kuormakärryt, joilla täällä ihmiset kuskaa
milloin kanoja, riisisäkkejä tai muita raskaita kuormia. Myyjä kadun laidalla.
Hetki kaupungin vilskeestä.

Päivän kruunasi maissi, 500 tsh elikkä 25senttiä.

 

Kilimanjaro

Kyllä, olen hyvissä voinneissa vaikka hetken on ollut hiljaista. Hakuna matata!:)

Hiljaiselolle on ollut syynsä. Viikko sitten sunnuntaina pakkasin rinkkaan vaatetta helteen, sateen, tuulen, kylmyyden ja jopa pakkasen varalle. Suuntana oli siis Kilimanjaro ja suurena haaveena edetä huipulle asti. Jännitti, mutta hyvällä tavalla. Tätä olin oottanut jo niin pitkään, vaikka en tiennyt lainkaan mitä eessäpäin oottaa..

Lähtövalamiina!

Ennen ensimmäistäkään askelta saatiin virkistykseks sajetta, jota kestikin ensimmäiset kaksi päivää. Sademetsämaisemissa noustiin vähä vähältä korkemmalle ihmetellen ympäristöä sadeviitan alta. Toive selkeentyvästä säästä ja lämmittävästä auringosta piti mielen korkeana. Edes litimärät kengät ja vaatteet, kostea ja kylymä makuupussi ja teltta eivät saaneet mieltä masentumaan. Ja olihan meillä niin tsemppaava ja kaikinpuolin erinomainen porukka tekemässä kiipeämisestä oikeaa seikkailua. 

Matkan edetessä maisemat vaihtu tiheästä sademetsiköstä vähemmän vehreäksi, kumpuilevaksi laakeaksi maisemaksi, pikkuhiljaa karummaksi kivikoksi ja kallioksi. Rankka vesisade väistyi, kolmantena päivänä saatiin jo aurinko lämmittämään. Korkemmalle mennessä pilvet saavuttaessamme tuli sumua ja kosteutta, kylmyyttä, räntää ja lunta. Maasto oli vaihtelevaa, askel vei koko ajan lähemmäs huippua. Väliin oli helppoa kulkemista, mutta sai myös katsoa tarkasti asekelmansa kivikoissa tai ponnistella käsivoimia apuna käyttäen pitkin kallion seinämää. "Pole pole" -muistuttelua kuului koko ajan, tarkoittaen siis hidasta matkan tekemistä. Kilimanjaron valloituksessa ei saa pitää kiirettä, eikä antaa huolten häiritä.

Leirimme. Kiitos kantajien, telttakylä ootti meitä joka päivä
uuessa korkeuessa.

kantajat etenemässä seuraavaa leiriä kohti

Aamupala näissä maisemissa.
Ei voi paremmin päivä alkaa! :)

Pilvien korkeuksissa. Me kolme kiipeilijää ja oppaamme.

Kaikkinensa velluksesta voisin kirjoittaa pitkän romaanin. Sellaisen romaanin, jossa säilyy hyvä mieli, ja jonka lopputuloksena on elämän yksi parhain kokemus. Tähän hetkeen en teille pitempiä tarinoita ala satuilemaan, kuvat kertokoon enemmän. Sen kuitenkin vielä lisään, että toteutin haaveeni päästä katsomaan maisemia Kilimanjaron huipulta. 

Keskiviikon vaihtuessa torstaiksi puolenyön jälkeen lähdimme viimeiselle etapille. Oli pimeä yö, ohtalamppujen valossa kiipesimme hitaasti jyrkkää kalliomaista polkua. Ja tietenkin lämpimästi pukeutuneina. Tuuli oli lähes myrkymäisen kova, melkein vei mukanaan. Tuntui, että jyrkänne ei koskaan lopu, se vaan jatkui ja jatkui ylöspäin. Oli edettävä askel askeleelta. Viimesen taipaleen aikana minä ja toinen oppaista erkkaannuttiin muista, ja jatkettiin kohti huippua kaksin. Onnistuakseni sain tsemppiä, vahvistusta että happi ei lopu vaikka siltä tuntuu. Ennen aamuauringon nousua saavutimme ensin Stella Pointin(5756m) ja sitten sen päätepisteen, Uhuru Peakin (5895m)!! Aika voittaja olo!:)

Totta. I did it! :D

Maisemia huipulta.

Vielä viimeisenä kuva koko jengistä, jota ilman ei olis kiipeeminen onnistunnu. Kokit teki telttaolosuhteissa kaasuliedellä maukkaita ruokia, kantajat kantoi valittamatta loppuun asti meijän isot rinkat, ruoat, teltat, vedet. Ja oppaat kulki mukanamme tsempaten, auttaen ja tehden reissusta mahtavan. Nämä uskomattoman sisukkaat ja ahkerat oppaat, kantajat ja kokit ansaitsee isoimmat Kiitokset!

Hyvä tiimi, paras tiimi! :)

"Riittävästi onnellisuutta pysyäksesi iloisena, riittävästi koettelemuksia pysyäksesi vahvana.." Näitä sanoja luen usein päivien aikana kangaslaukkuni kyljestä. Kiitos te ystävät Jyväskylästä, hyviä sanoja ootta laittannu mulle matkaan muistutukseksi. 

Erityisesti tällä viikolla harjoittelussa oon tuntennu koettelemuksia. En niinkään itteäni kohtaan vaan niien pienten lasten. Välillä ottaa koville seurata vierestä tämän kulttuurin käytäntöjä ja tapoja. Tuntee ittensä avuttomaksi, tarpeettomaksi. Turhauttaa. Maanantaina harkkapaikan ovella seisoi yllättäen kolme naista laukkuinensa. He tulivat rokottamaan lapsia. Ymmärryksemme mukaan Moshin alueella on esiintynyt paljon jotakin ihottumaa ja sairautta, joten on päätetty rokottaa kaikki alle 15-vuotiaat. Lapsille ei tilannetta selvitetty. Jokaisen oli vuorollaan istuttavat luokan eessä olevalle tuolille saadakseen piikin käsivarteen. Joitakin pelotti, toisia itketti ja ihan kauhistutti, mutta ne pienet yrittivät olla vahvoja. Piikin jälkeen osalle laitettiin suuhun vielä jokin tabeltti tai kaksi. Rokotteen merkiksi vasemman pikkusormen kynsi maalattiin mustaksi tussilla. Muutamalla lapsella kynsi oli jo osittain mustaksi maalattu tai ainakin niin rokottajat tulkitsivat ja jättivät piikin pistämättä tai sitten ei.. Meitä suomalaisharjoittelijoita piettiin kait aika outoina, kun me pelokkaita ja itkeviä lapsia lohutettiin. Täällä kun ei saa itkeä, pahaa oloa tai kipua ei sovi näyttää. Ei edes lapsen. Aikuiset usein nauravat, kun jotakin sattuu. Siihen mä en totu. 

Urhea rokotteen saaja.

Rokote annettu!!

Meitä msunguja eli valkosia pietään täällä rahasampoina. Vastaantulijat saattavat suoraan tulla pyytämään rahaa, häpeilemättä. Välillä tuntuu, että ei voi olla lainkaan hyödyksi ellei anna rahaa. Ja kuitenkin kuulee koko ajan, että se annettu rahakaan ei aina mene oikeaan osoitteeseen. Ihmiset valehtelevat hymyillen. Vakuuttavat ja vannovat, mutta luottaa ei voi kehenkään. Se turhauttaa. Samoten kurittaminen, joka täällä on tavallista. Aikuiset näyttävät valtansa kepin ja kovan käden avulla. Siihenkään ei totu.

Paljon näkee sellaista, jolta toivoisi voivansa sulkea silmät. Köyhyyttä, sairautta, epätoivoa, vääryyttä. Pienikin tilanne herättää valtavasti tunteita ja ajatuksia, välillä voisin ottaa kaikki lapset mukaani ja viedä ne mukanai koti-Suomeen. Kuitenkin, täällä on myös paljon hyvää ja onnellisuutta. Nauravia kasvoja ja iloisia tapahtumia. Niistä saa tsemppiä, ja jaksaa jatkaa. Tällä viikolla koettelemuksia on haalistanut monet ilot. Ja niitä arjesta löytyy paljon. Lasten aitous ja ihana leikillisyys naurattaa aina. En voi edes kuvailla miten onnelliseksi pikkuiset tulivat yhdestä(!) saamastaan karkista, tai tiedosta, että saavat viedä värittämänsä kuvan kotiin. Ja se ilo muuten tarttuu. Työpäivän lounastauolla kokkaamamme värikäs ruoka-annos tavallisen riisi-papuannoksen sijaan teki nannaa. Selviytyminen arjessa ja asioiden hoitaminen ilman suuria selkkauksia tsemppaa. Terveiset, pienetkin kuulumiset teiltä on ootettua lukemista. Kiitosta siis!:) 
Ja tietenkin kaikki tämä kajuilla nähtävä värikkyys ja ihmisten ilo. Se antaa energiaa. Samoten aurinko ja lämpö.

Kuvan poika ei puhu lainkaan.
On yksi asia, mikä saa hänet rauhoittumaan, keskittymään ja saamaan näin onnelliseksi.
Se on musiikki. Kuvassa musiikkia kuunnellaan yhdessä puhelimesta.

"..kädet yhteen lyö, jaloillasi tömistä. Sitten lopuksi sä hypähdä!!" :D

Voikko olla hymyilemättä takaisin? 

kuudes viikko alkamassa

Viisi viikkoa sitten kävelin Moshin kajulla epävarmoin askelin. Muistan kuinka kaksin käsin puristin laukkuani ja olin varma, että joku seuraa perässäni ja vie kaikki juuri nostamani setelit. Mielessäni mietin, etten koskaanikinä tule erottamaan näitä katuja toisistaan enkä pysty painamaan mieleen mitään reittejä. En uskaltanut ottaa mitään kontaktia katumyyjiin, jotka kauppasivat mitä milloinkin. Ja olihan kerrottu, että pöpöt tarttuvat juuri kajulta ostetusta ruoasta. Joka puolelta kuuluviin "Mambo", "Habari" tai "Karibu" -huudahduksiin en osannut vastata mitään.

Edelleenkin tunnen olevani erilainen, outo yksilö vieraassa kulttuurissa. Mutta tunnen jo paremmin kaupungin kajut ja matkan keskustasta Soweton kotiin. Olen uskaltautunut yksin etsimään uusia lenkkipolkujakin. Katujen varsilta olen ostanut hedelmiä, jotka ovat muuten mielettömän herkullisia. Ja jopa maistiaisia uskaltauduttiin ottamaan katumyyjän tarjoamana. Ei voinut olla epäkohtelias, ja taisi siinä hetkessä unohtua pelot bakteereista. Muutaman swahilinkielisen sanankin olen oppinut, jota täällä kovin arvostetaan ja joka asioimista helpottaa. 

Arjen askareita, pyykkäystä kotipihalla.

Työmatkan varrella. Täältä saa ostettua kaiken tarpeellisen lounaaksi.

Viime viikonloppuna otettiin irtiotto arjesta. Suunnattiin Tansanian ja Kenian rajalla sijaitsevalle Lake Chalalle. Muutaman tunnin ajomatkan päässä meitä ootti mieletön paratiisipaikka, jälleen. Keskellä savannimaisemaa oli pieni, kirkasvetinen järvi kallioseinämien suojassa. Pientä paitikointia saimme harrastaa kävellessämme vaikekulkuista, jyrkkää polkua alas järvelle. Mutta se todellakin kannatti, niin hienoa oli uida järviveessä, istua rantakivillä, ja ottaa aurinkoa. Käytiiin me jopa Keniassa, melomalla ja ilman passia!:) Ihan totta, en valehtele. Ja sitä naurun ja hauskuuden määrää, oli meillä mukavaa.

Tällä menopelillä matkattiin, välillä saatiin aika hurjaakin kyytiä.
Psst!Huomaattehan takarenkaan eessä olevan kiven, joka toimii käsijarruna. :)

Kohti järveä, Lake Chalaa. Vielä riittää hymyä,
kun kukaan ei tiedä mikä polku kulkijoita oottaa..

Kohti Keniaa, todistetusti!

Leiri keskellä savannia. Hiukan jännitystä tettayöhön toi epävarmuus villieläimistä.

Hieno oli retki kaikkinensa. Matkalla nähtiin paljon maaseudun elämää; ihmisiä kuokkimassa pellolla, kyntämässä lehmän vetämällä auralla ja kuljettamassa suuria kuormia pään päällä kantaen tai pyörällä tasapainoillen. Auton huomatessaan heidän työnsä seisahtuivat ja ihmetellen he seurasivat pärisevää menopeliä niin kauan kuin vain näkivät. Lake Chalalla näimme puissa rimpuilevia apinoita, suuria lintuja kaartelemassa taivaalla sekä rapuja ja ihmeellisiä kaloja vedessä. Pilkkopimeällä sai kulkea vapaasti, ihastella miljoonista tähdistä tuikkivaa taivasta ja olla hyvässä seurassa. 

Nyt oon palannu viikonloppureissulta "kotiin" aloittelemaan uutta viikkoa. Ihan kodilta tämä vapaaehtoistalo jo tuntuu. Ihanat ihmiset, tutut tilat ja lepposen kotoinen tunnelma. Ja onhan täällä mulla oma pieni ja turvallinen yksiö, kerrossänkyni.  

ihmeitä, ihastelua ja arkea

Nyt kun aurinko on paistanut lähes pilvettömältä taivaalta ja taivas on ollut selkeä muutaman päivän ajan, niin Kilimanjaro on näyttänyt mahtavuutensa. Yhä uudestaan olen hakenut kameran ja juossut kuvaamaan tätä ihmettä, vaikkakin omin silmin näky on vieläkin parempaa. Tänäkin aamuna unihiekat oli nopeasti karistettu silmistä, kun sain aamulenkkiä taivaltaa samassa vapaaehtoistalossa asuvan Roosan kanssa lähes epäuskottavan mahtavissa maisemissa. Talolta ei tarvi montaa askelta ottaa, niin pääsee ihailemaan kuvienlaista maisemaa. Haaveena on, että täällä ollessani pääsisin joku viikko ihailemaan maisemia tuolla huipulla seisten.. 

Arki on asettunut tänne hyvin. Päivät vierähtää harjoittelussa, ja siellä riittääkin tekemistä ja toimintaa. On mielenkiintoista luovia opettajana ja ohjaajana, saada lapset ymmärtämään numeroita ja kirjamia, mutta myös hyviä käytöstapoja ja arjen taitoja. Meillä ei aina ole yhteistä kieltä, sillä englantia nämä pienet koululaiset eivät vielä osaa kovin hyvin. Ja niin, koululaiset ovat iältään siis vasta kolmesta vuodesta ylöspäin. Ja monet orpoja ja niin köyhistä oloista, että perheellä ei ole varaa maksaa heitä yleiseen kouluun. Haastetta siis riittää. Palkitsevaa on kuitenkin nähdä suklaasilmien innostuksen, aidon ilon sekä halun oppia. Tällä viikolla esimerkiksi isommat lapset saivat tehdä itselleen helminauhan matikan laskuja helpottamaan. Ihanuus, miten he keskittyneesti pujottelivat helmiä nauhaan ja solmivat limsapullon korkin "tulpaksi" ettei mikään kahdestakymmenestä helmestä putoa. Eivät ehkä olleet koskaan aiemmin tehneet mitää vastaavanlaista. Eikä ihme, sillä jo se, että löysimme koko Moshin kaupungista yhtään helmeä, oli yhden päivän etsimisen tulosta. Oppaana tässä etsimistyössä oli paikallinen nuori nainen, jota ilman olisimme ehkä vieläkin kulkemassa kaupasta kauppaan ilman yhtään helmeä.

Mietitään, tuumataan ja ihmetellään

Oman helminauhan työstämistä, keskittyneesti.

 

   

Harkkapäivien jälkeen on usein aika väsy olo. Touhuaminen energisten muksujen kanssa vie vanhalta voimat!:) Yöllä ei siis tarvi unta ootella. Vapaa-ajalla tulee hoideltua arjen askareita: nyrkkipyykkiä, koulutöitä, syömistä, auringon ottamista, lenkkeilyä ja sen sellaista. Ja täällä vapaaehtoistalolla asuu paljon ihania ihmisiä, joiden kanssa on aina kivaa viettää aikaa. Toiveissa on myös tehä retkiä ja reissuja, tutustella Tansaniaan ja toki kerätä mahollisimman paljon uusia kokemuksia.

Jonkun perheen koti.
Ehkä näyttää huteralta, mutta siellä on kaikki tarpeellinen.

13-vuotiaan isosiskon selässä on pikkuisen pojan
turvallista kulkea.

Ihmetellään ja ihastellaan kaikki yhdessä. Se on siili!

Ilta alkaa kääntyä jo yöks. Mä hipsin hyttysverkkoni alle turvaan kaikilta iniseviltä ötököiltä. Yöuneen mut saattelee sirittävät linnut, piipittävä siili ikkunan alla ja jossakin lähellä isoäänisesti puhuvat paikalliset. Täällä metelöidään toisten yöunesta piittaamatta, se kait kuuluu kulttuuriin. Ja siihen tottuu, ääntä kuun riittää päivin ja öin.
Lala salama siis vaan! 

retkellä

Lauantai oli retkipäivä. Vuokratussa dala dalassa oli luokkaretkeilyn tuntua, kun me matkattiin kohti kuumia lähteitä hyvällä sakilla. Matkantekoa kesti lähes pari tuntia. Alkuun hyvää vauhtia ihan asfalttitietä pitkin, mutta sitten pikkuhiljaa aina vaan pienemmälle ja kuoppaisemmalle tielle. Loppumatka oli jo ihan jotakin tien ja polun väliltä. Kiitos hyvän kuskimme, me selvisimme kaikista kivistä, kannoista ja ojista ilman auton rikkoutumista.

Tämä suomityttö oli kyllä ihmeissään kaikesta näkemästään kun matkasimme läpi maaseudun, maasai-kylien ohitte. Kuivaa erämaata, afrikan ihmeellisiä puita ja pensaita, maasai-heimoja paimentaessa vuohia ja karjaa, alkeellista asutusta ja iloisesti huiskuttavia ihmisiä. Niin arvostettavaa elämistä. Todellakin kokemisen ja näkemisen arvoista. Kuvia ei paljon ole jaettavaksi, sillä ihmiset täällä ei tykkää, että heitä ja heidän kotejaan kuvataan.

Ihan yllättäen olimme perillä. Keskellä erämaan eteemme ilmestyi suurien puiden suojassa oleva luonnon laguuni, kuumat lähteet. Kirkkaan, turkoosin veden ympäröi vehreä kasvusto, valtavien puiden oksat kaartuivat katoksi ja massiiviset puunjuuret ja -rungot toimivat istuimina. Siellä me päivä lilluttiin lämpimässä veessä, hypittiin "liaanikeinulla" veteen, evästettiin ja nautittiin olostamme. Uskomattoman hieno paikka, aivan kuin paratiisi. Jos voisin, veisin teidätkin samaiseen paikkaan retkelle. Tietenkin päiväsaikaan, sillä pimeään aikaan tuossa samaisessa vedessä uiskentelevat vaaralliset krokotiilit!

Paluumatkalla dala dala kantoi takaisin Moshiin väsyneitä matkaajia. Mutta niin onnellisia. Aurinko alkoi jo pikkuhiljaa pudota taivaan rantaan, ja maisemat olivat taas henkeäsalpaavia. Siellä minä takapenkillä istuin taas ihmettelemässä ja ihastelemassa, annoin tuulen tuivertaa avoimesta ikkunsta, yskin pölyä pois kutittamasta ja mietein elämää täällä ja siellä. Onnekas olen, että saan täällä elää nytten. Siltikin, välillä on ikävä tuttua ja turvallista kotimaata, kaikkia tärkeitä ihmisiä siellä.