Perillä.

Monivaiheinen ja pitkä matkustaminen Afrikkaan on onnistuneesti takana. Oon perillä Tansaniassa, Moshin kaupungissa. Silmät suurina ihmettelen kaikkea ympärilläni ja koetan edes pienen osan mieleeni tallettaa. Silmänkantamattomiin ruskeanapunaista maata, savimajoja koteina, ihmisiä kulkemassa värikkäissä vaatteissaan suuret kantamukset päänsä päällä, suklaasilmäisiä lapsia ujosti tervehtimässä, toinen toistaan oudompia ötököitä säikyttelemässä, vanhoja busseja sullottu täyteen ihmisiä, äkkipimeys.. Voi vaan ihmetellä. 

Nämä ensimmäiset neljä päivää ovat olleet tapahtumista täysiä. Ihan en ole tainnut edes pysyä mukana kaikessa. Kaiken säätämisen jälkeen olen kuitenkin päässyt asettumaan Art in Tansanian vapaaehtoistalolle. Rinkkani on purettuna kerrossängyn yläpetille. Yöni nukun alapetillä monilla teippipalasilla paikatun hyttysverkon alla. Aamiainen ja päivällinen tarjotaan valmiina, kunhan vain on oikeaan aikaan paikalla. Yhteisistä tiloista löytyy ihania muhkeita löhöilysohvia. Peseytymiseen tulee vettä, ei kylläkään lämmintä. Koko porukka talolla, henkilökunta ja kaikki vapaaehtoistyöntekijät ja opiskelijat, ovat auttavaisia ja ihania. Täällä on hyvä olla, ja meistä pietään hyvää huolta.

Oomme käyneet tutusumassa vaihtoehtoisiin harjoittelupaikkoihin näinä päivinä. Paikallisen opastamana ollaan vierailtu muutamissa kouluissa, paikallisessa sosiaalitoimistossa ja maaseudulla olevassa orpokodissa. Maaseudulle matkasimme AIT:n työntekjiän sekä neljän muun suomalaisen opisekelijan kanssa dala dalalla. Eli juurikin sillä pikkubussilla, joka oli täyteen ahdattuna ihmisiä. Oli todellakin mielenkiintoista nähdä ja kokea miten ahtaasti pakettiautossa voi olla yli kaksikymmentä ihmistä. Matkalla yhtäkkiä syliini nostettiin tyttövauva, joka siinä sylissäni matkasi pitkän matkan pitkin kuoppaisia teitä. Kuulemma on ihan tavallista, että lapsi annetaan vapaaseen syliin jos ei muualla ole paikkaa. Syliä kaipasivat ne kaikki orpolapsetkin, joiden luona saimme olla hetken. Hellyttäviä, niin suloisia pieniä muksuja oli heti tarttumassa käteen, pyytämässä päästä syliin ja hakemassa hellyydenosoituksia. Ei varmaan tarvi edes kertoa, että mun sydän oli sulaa.

Täällä siis hengittelen hyvin mielin. Joka hetki ei ole ollut ihan vaivatonta, ei ihan helppoa. Mutta mulla on täällä niin mielettömät matkatoverit, että yhessä me kaikesta selvitään. Ja mä nautin tästä, nautin niin paljon että en osaa edes sanoiksi pukea.